Tarinani tyhjät kohdat

Minua häiritsee se, että tässä blogissa on useamman vuoden aukko. Takuulla olen ainoa ihminen maailmassa, jota moinen voi häiritä, mutta silti tunnen suurta tarvetta paikata sitä aukkoa kertomalla nyt jälkeenpäin vaiheistani myös siltä ajanjaksolta, jolloin en blogannut.

Minun pitäisi siis kirjoittaa erostamme. Mutta enpä aio sitä tehdä, koska haluan suojata Sulon yksityisyyttä. Minua myös hirvittää avata teille noita tapahtumia, koska joudun kertomaan omat vastenmieliset tekoni. Sen aika kuitenkin tulee vielä, mutta toistaiseksi niistä kertominen ei tunnu minusta turvalliselta. Olen yhä haavoilla sen nimeltämainitsemattoman keskustelupalstan takia, ja pelkään, että joku sen ilkeimmistä kirjoittelijoista saattaa lukea tätä blogiani. Susanna-viha leiskuu yhä sielläpäin ja tekee minusta vainoharhaisen.

Minun pitäisi myös kertoa reissustani Espanjassa. Sen kirjoittaminen vaatisi pitemmän rauhallisen hetken, jotta pääsisin muistoissani takaisin niihin tunnelmiin. Olisin halunnut kertoa siitä kaikesta jo monta viikkoa sitten, mutta kirjoittamisen kannalta otolliset ajat upposivat Danielin kanssa kirjoitteluun, ja sitten aloitinkin työllisyyskoulutuksen. Nyt minun aikani on kovin rajallista, mutta yritän lähipäivinä silti ottaa käsittelyyn häshtäk vänlaif -teeman.

Minun pitäisi näyttää teille, millainen tämä kotini oli, kun ostin tämän ja millaiseksi tämä on minun käsissäni muuttunut. Pitäisi kertoa sekin, miksi menin ostamaan yläkerrasta toisenkin asunnon, vaikka tiesin jo varsin hyvin, mikä uppoava laiva tämä talo on.

Minun pitäisi kertoa Heilastakin. Sen teen nyt. Hänen yksityisyytensä takia olen kuitenkin päättänyt rajoittaa hänestä puhumisen minimiin. Sen verran uskaltanen kertoa, että sekaannuin häneen jo Majiksella asuessani. Seurasi vinhaa vuoristorataa, ja aika monta eroamista ja yhteenpaluuta, ennenkuin saavutimme tämän tasaisehkon statuksen, joka nyt on välillämme vallinnut kaksi vuotta. Olemme yhdessä, mutta erikseen. 

 Minun ongelmani parisuhteissa on aina ollut se, että imen itseeni kumppanini identiteetin. Kadotan omat tapani ja harrastukseni ja jopa elämänkatsomukseni. Muutun enemmän kumppanini kaltaiseksi. Nyt avioeron jälkeen olen yrittänyt kaivaa esiin sitä, kuka minä olen, eikä se ole ollut mitenkään helppo prosessi. Mutta omaksi yllätyksekseni olen monella tavalla muuttunut takaisin sellaiseksi ihmiseksi, jollainen olin parikymppisenä. Minulle onkin hyvin tärkeää olla nyt hukuttamatta itseäni Heilan identiteettiin. 

Meillä oli varsin paljon kilometrejä välillämme jo silloin, kun minä asuin Salossa ja myös sittemmin, kun muutin takasin Imatralle. Niin paljon, että työttömille oli hankalaa pystyä kulkemaan tuota välimatkaa toistemme luo. Vuosi sitten Heila muuttikin tänne ja kilometrit välissämme kutistuivat metreiksi. Me emme asu yhdessä - kumpikaan meistä ei pidä sellaista hyvänä ideana. Mepä olemme naapureita. Tällainen järjestely tukee oman identiteettini säilymistä. Emme koskaan edes nuku yhdessä. Meillä on erilaiset vuorokausirytmit, joten kummankin unen laadun kannalta on parempi kömpiä omiin peteihin yöksi.

Ympärilleni kasvoi jonkunlainen itsesuojelun muuri, kun Sulosta erotessani menetin ihan kaiken. En enää koskaan halua rakentaa mitään osaa elämästäni toisen ihmisen varaan. En halua jakaa kotiani, autoani, ammattiani tai harrastuksiani kumppanini kanssa. En halua ikinä enää joutua siihen tilanteeseen, että joudun täysin tyhjän päälle. Oikeastaan en enää halua edes tottua nukkumaan toisen vieressä, koska jos sen toisen menettää, menettää myös nukkumisen taidon. Pitkän parisuhteen päättyminen oli jo itsessään minulle ihan tarpeeksi helvetillinen kokemus. Kun siihen yhdistyi vielä kodin, työn ja harrastusten menettäminen, minulla ei ole sanoja sen kokemuksen kuvaamiseen. Ihmettelen yhä, että olen selviytynyt siitä kaikesta näinkin hyvin. Ehkä minä todellakin olen vahvempi kuin ymmärränkään. 

Minulla oli täysin horjumaton usko siihen, että olisin Sulon kanssa lopun elämääni. Sellaista uskoa minulla ei ole Heilan suhteen. Meillä on molemmilla sen sortin henkiset haavat, että sitoutumisessa on kummallakin haasteita. Me emme lupaile toisillemme elävämme yhdessä onnellisina elämämme loppuun asti, tai tukea ja rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä. Minä en muutenkaan enää haaveile tulevaisuutta juuri viikkoa pidemmälle. Minusta on tullut entistäkin pessimisitisempi ja kyynisempi. Mikään muu ei ole varmaa, kuin muutos, joten on turhaa rakennella suunnitelmia. Minusta tuntuu kuitenkin tärkeältä yrittää tehdä kustakin kuluvasta päivästä niin hyvä, kuin sen on mahdollista kulloisillakin resursseilla olla. Pienet ilot merkitsevät paljon, vaikka tulevaisuus olisikin musta aukko. 

ADHD-diagnoosin saaminen ja sen myötä itseni ymmärtäminen on auttanut minua tajuamaan myös ne hankaluudet, joita pari- ja muissakin ihmissuhteissani on syntynyt ja tulee aina syntymään. Minulla on ollut aina jonkinlainen käsitys siitä, että olen "hankala tyyppi", mutta nykyisin osaan jo eritellä, mitä se pitää sisällään. Osaan myös jossain määrin jo huomata, mitkä ominaisuuteni ovat niitä ADHD-piirteitä, joiden kanssa on osattava joustaa. Sulo sopeutui kaikkiin minun erikoisuuksiini, ja teki minun elämästäni ihanan helppoa. Se kostautui sitten hänelle itselleen. Ei kannata tanssia aadeehoodeeläisen pillin mukaan! Toisaalta ei meikäläisiltäkään voi odottaa mitään ihmemuuttumista. 

Heilan kanssa me olemme tehneet valtavan työn siinä, miten olemme toisiamme opetelleet. Opettelu jatkuu yhä, mutta olen ylpeä siitä kaikesta, mitä olemme saavuttaneet. Tässä on kaksi perin juurin hankalaa, mutta kummallisen sisukasta (tai kovapäistä) tyyppiä yhdessä.

Nykyisellä tietämykselläni olen hämmentyneen kiitollinen siitä, että minulla yhä on sekä Sulo että Heila - se antaa minulle luottamusta siihen, että hankaluuksistani huolimatta en voi olla täysin toivoton tapaus.

Luulen, että tämän enempää Heilan ja minun horjuvasta parisuhteen rakentamisesta en täällä kerro. Jos tämäkin parisuhde räjähtää vielä käsiin, se ei ainakaan iske kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä minun tarvitse häpeäni takia lopettaa bloggaamista siinä vaiheessa. Ja voihan olla, ettei tämä räjähdäkään, vaan Heila vielä joskus kärrää minua pyörätuolissa vaippaostoksille ja minä kyselen, että kukas nuori mies se sinä olet!

Suunnitelmallisuudesta

Tässä kouluttautumiseni ensimmäisen kuukauden aikana olen huomannut, miten komeasti minulla on motivaatio kohdillaan Zoom-aamuina. Asettaudun ilolla koneen ääreen ja osallistun aktiivisesti päivän kulkuun. Mutta annas olla, kun on itseopiskelupäivä, niin ei yhtään innosta nousta sängystä ja ruveta hommiin. Onneksi meidän kotitehtävämme ovat pakollisia ja palautettavia, niin ne tulevat kyllä lopulta minultakin tehtyä. 

Olen ihan surkea itsekurin suhteen, jos ei ole jotain kunnollista syytä saada valmista. Liikkumisessa minun on kaikkein vaikeinta kurittaa itseäni. Minä ihan tosissani tarvitsisin personal trainerin, joka vahtisi, että hommat tulevat tehtyä ja antaisi kehuvaa palautetta. Minun viimetalvinen kuntosaliurani tyssäsi kesätaukoon, enkä saanutkaan sitä mitenkään syksyllä uudelleen käyntiin. Uutuudenviehätys oli poissa ja saavutetut tulokset menetettyjä. Olen yrittänyt pakottaa itseni salille, mutta se ei enää tuota minkäänlaista onnistumisen iloa ja niinpä jään helposti kotiin sohvalle makaamaan. Enpä olisi vielä ennen eroa uskonut, että minusta vielä sukeutuisi sohvanpohjan vakioasukki. Minusta, joka ei osannut olla hetkeäkään paikallaan, vaan aina oli tuhat rautaa tulessa.

Tänä aamuna oli 15 senttiä uutta lunta maassa. Jos olisin ollut fiksu, olisin käynyt hoitamassa sen pois heti aamusta, kun se vielä oli kevyttä. Mutta minä viivyttelin iltapäivään asti ja vapisin sitten lumikolan jatkeena painavaksi kastunutta lunta työnnellen. Sohvalla minusta on tullut fyysisesti hirvittävän heikko. Ja kun en saa iloa mistään liikunnasta, on asetelma aika hanurista. Tätä elämää on kuitenkin jäljellä helpostikin yli 30 vuotta, ja sen takia olisi pakko jaksaa innostua pitämään kropasta huolta.

Aivan lukemattomia kertoja olen tehnyt itselleni liikuntasuunnitelmia, päivärytmisuunnitelmia ja työaikasuunnitelmia, mutten minä niistä koskaan onnistu paria viikkoa kauempaa pitämään kiinni. Kun sitten lipsun suunnitelmieni noudattamisesta, kaikki menee mössöksi. 

Meillä oli yhtenä kotitehtävänä laatia markkinoinnin vuosikello. Sumeilin sen kanssa aika pitkään, ennen kuin sain siitä otteen. Ajatelkaa, että olin täyspäiväinen yrittäjä 8 vuotta, enkä koskaan suunnitellut yhtään mitään etukäteen. Myyntitapahtumat olivat toki tiedossa, mutta niihin valmistautuminen oli aina sellaista herran haltuun -touhua. Mutulla minä käsityöyrittäjätaipaleeni läpi kävin, enkä suunnitellen.

Sen takia olikin aivan hassu tunne, kun sain vuosikelloni valmiiksi ja tajusin, että sitä noudattamalla minulle ei tulisi yllättäviä kiireitä ja ylimääräistä stressiä. Tämä tilanteeni on nyt oikeasti aika hirvittävän stressaava jo muutenkin epävarmuuden takia.

Minun viime vuoteni sujui hyvin. Sain vielä täyden työmarkkinatuen ja asumistuen, ja sen lisäksi onnistuin tienaamaan yritystoiminnallani keskimäärin yli 500 euroa kuukaudessa. Olin puoli vuotta kuntouttavassa työtoiminnassa, jonka ansiosta sain korotettua työttömyyskorvausta ja vielä yhdeksäneuroisiakin parilta päivältä viikossa. Nyt kun hallitus haluaa polkea köyhät ja heikot lattianrakoon, olen epätoivoinen. Asumistuestani vietiin jo satanen. Seuraavaksi odottelen päätöstä työmarkkinatuen suuruudesta, koska minun yritystuloikseni katsotaan viimevuotiset tulot. Ymmärtääkseni työttömyyskorvauksesta siis tulee lähtemään pois noin 270 euroa nyt, kun 300 euron suojaosaa ei enää ole. Eli tullakseni toimeen minun olisi pystyttävä tienaamaan yrittämisellä 370 euroa enemmän kuukaudessa kuin viime vuonna. Ja ensi vuoden alussa menetän asumistuestani loputkin.

On siis pakko saada asiakkaita. Minun on ihan pakko alkaa oikeasti elättämään itseni tällä työlläni, sillä ei minusta palkkatyöläiseksi ole. Sen opin kuntouttavassa työtoiminnassa, että kivakin työpaikka tuhoaa minun muun elämäni. Niinhän kävi Postissakin taannoin. Graafisten hommien tekeminen oman kodin rauhassa on minulle se ainoa toimiva tapa tehdä työtä. 

Jos tämä ei nyt onnistu, joutunen lopettamaan yrityksen ja hakemaan toimeentulotukea. Se ei tule riittämään minun kuluihini, vaan siinä vaiheessa kai on sitten luovuttava Helmutista. Jos menetän Helmutin, menetän sen ainoan asian, jota odottamalla jaksan talvet nyt, kun ulkomaanmatkailuun ei enää ole mitään mahdollisuutta. 

Olisiko tässä nyt tarpeeksi syytä pysyä suunnitelmassa ja noudattaa vuosikellon määräyksiä orjallisesti? Työssäoppimisjakso kestää kuukauden ja se käytetään oman yritystoiminnan edistämiseen eli minä saan sen aikana hyvällä omallatunnolla tehdä kaikkea sitä, mistä ei voi asiakkaita laskuttaa, mutta joka on kuitenkin tehtävä. Olen saanut niitä hommia jo hyvin alkuun itseopiskelupäivinä ja viikonloppuina, kun olen laittanut verkkokauppani taas toimimaan ja kokeillut, millaiset kotisivut pystyn rakentamaan ilmaisilla pohjilla. Minua ärsyttää se, että taitoni nettisivujen rakentamisessa ovat jääneet ajastaan jälkeen niin paljon, että minun on turvauduttava blogipohjiin, joissa on valmiina mobiiliversio. Ensin kokeilin Wordpressiä ja nyt Bloggeria. Katson, rupeaako kumpikaan näkymään Googlessa, ennen kuin teen valinnan, kumpaan jään.

Olen siis todellakin istunut tietokoneella kokonaisen kuukauden putkeen ja se tuntuu kropassa. Säryt ja kankeus ovat taas osa todellisuuttani. Tavoitteenani on saada juhannukseen mennessä hommat tosi hyvälle mallille, jotta voin pitää kesällä puolentoista kuukauden loman. Pakkaan suppilaudan mukaani ja ajan Helmutilla ympäriinsä. Leikin ja piirrän ja lepään. Toista viime kesän kaltaista masennus- ja stressikesää en suostu kokemaan.