perjantai 12. toukokuuta 2017

TET-viikko


Olen aina sanonut, ettei Susannan Työhuoneelle koskaan tule työharjoittelijoita tai työssäoppijoita sen enempää kuin palkattuja työntekijöitäkään, mutta kun siskontyttöni soitti, että "Tää tulee nyt vähän puun takaa, mut saanko tulla sulle TETtiin," minä hihkuin ilosta ja hypin ylösalas. Koska poikkeushan vahvistaa säännön, ja Saga on se poikkeus!


Minua rupesi kyllä myöhemmin arveluttamaan koko homma, kun tajusin, etten millään pysty tarjoamaan hänelle järkevää tekemistä kuudeksi tunniksi per päivä tässä tilanteessa. Itsehän olen aamut postilla ja loppupäivät olen yrittäjä vähän vasenkätisesti. Mutta nyt kun viikko on lopussa, olen ihan tyytyväinen tähän kokemukseen. Uskoisin, että vaikka konkreettista tekemistä ei ole ollut aamusta iltapäivään, niin tettiläiseni on saanut tästä paljon enemmän ajattelemisen aihetta kuin siitä, että olisi ollut viikon tiskaamassa Apsilla.



Ikävä kyllä Saga torppasi heti sen idean, että hän olisi postaillut Työhuoneen Facebookiin ja Instagramiin tunnelmia viikon varrelta tai bloggaisi viikostaan. Niinpä minä nyt jutustelen tässä vain omia tunnelmiani. Olemme käyneet läpi koko rättien tuotantoprosessin ja Saga on saanut tehdä kaikkia työvaiheita, jopa painaa Lempiriepuja.

Koska en olettanutkaan, että hänelle olisi syntynyt suuria intohimoja tiskirättejä kohtaan, halusin antaa hänen tehdä itselleenkin jotain oppimaansa painotekniikkaa hyödyntäen. Niinpä Saga suunnitteli bambuisen, Michael Jackson -aiheisen trikoopaidan. Hän toteutti tietokoneella kuvion, leikkasi sen sabluunasta osoittaen käsittämätöntä tarkkuutta ja kärsivällisyyttä, sitten painoi kuvion kankaalle seulan avulla ja vielä ompeli paidan itse. Aika hienosti tyypiltä, jota käsityöt eivät kiinnosta lainkaan!


Lopulta perehdyimme vielä tuotteen hinnoitteluun käyttäen esimerkkinä kyseistä paitaa. Kysyin, minkä hinnan hän maksaisi tällaisesta paidasta ("No jotain kakskymppiä") ja sen jälkeen laskimme, mitä paidan hinnaksi tulisi, jos se todella laitettaisiin myyntiin. Pientä hämmästystä oli aistittavissa, kun Excel-taulukkoomme ilmaantui loppusummaksi noin 90 euroa.



Mutta viikon parasta antia ovat ehkä olleet ne juttutuokiot, kun olemme miettineet tytön tulevaisuutta ja valintoja sitten, kun ysiluokka loppuu. Miten kannattaa valita opiskelupaikka, johon pyrkiä ja mitä merkitystä sillä on tulevaisuuden kannalta. Ja miten työelämä mahtaa tulevaisuudessa muuttua ja miksi opot tarjoavat vaihtoehdoiksi lähinnä hoitoalaa ja kuljetusalaa, vaikka oikeasti vain taivas on rajana.





PS. Saumurointikuvassa ja rättienpainokuvassa Sagan päällä näkyvät vaatteet ovat työpaikan tarjoamia työunivormuja. Ettei vaan kukaan nyt luule, että hän itse valitsisi jotain noin noloa päälleen!

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Äly hoi


Leluhuoneen loputon järjestelyurakka ei vaan tunnu yhtään lähenevän loppuaan, vaikka sortteeraan roinia ilta toisensa jälkeen. Siinä on ihan muutaman kerran käynyt mielessä, että käsityöt, askartelu ja keräily ovat varmaan tyhmintä, mitä ihminen voi harrastaa!

Miten fiksua olisikaan olla tyyppi, joka harrastaisi liikuntaa! Saisi ilon ja tyydytyksen sillä, että käy kuntosalilla puhisemassa tai pelaamassa sählyä kaveriporukan kanssa. Kotiin tarvittaisiin tilaa vain lenkkareille ja mailalle. Tai jos harrastaisi intohimoisesti lukemista! Voisi lainata kirjat kirjastosta, eikä ollenkaan tarvitsisi edes kirjahyllyä. Tai elokuvat! Nykyisin kun nekin näkyvät netissä, eikä tarvitse enää keräillä VHS-kasetteja tai DVD-levyjä. Jos olisi liikuntaa ja kulttuuria harrastava ihminen, voisi asua trendikkäästi ja ekologisesti pienessä talossa! Ei olisi kahtasataa asuinneliötä, jotka on pakonomaisesti survottava täyteen tavaraa. Minä ihan oikasti kammoan sitä ajatusta, että tämä kaikki tolkuton määrä tavaraa jää jonkun muun niskoille sitten, kun minä kuolen.

Koko leluharrastuksesta puuttuu järjen valo. Olen nyt lyhyessä ajassa upottanut jokusen sata euroa siihen, että saisin kalusteita, joiden sisällä säilyttäisin leluja! Ja toiset mokomat sataset niihin tulevat vielä uppoamaan. Hulluutta!

Ja sitten tarvitaan vielä niitä kalusteita, joissa säilyttää kankaita, maaleja, värejä, kyniä, papereita, puunpalasia, kartonkia, nauhoja, nappeja, lankoja, solkia, muovailumassoja ja kaikenlaista ihmeellistä ryönää, jota joskus voisi tarvita askarteluun. Siitä kaikesta tavaramäärästä tekisi jo oikein komean kokoisen juhannuskokon. Hulluutta, sanoinko jo?


Ison vintin omistaminen on keräilijä-askartelijan pahin kirous, sillä sinne on ihan liian helppoa kuskata ne kaikki ylimääräiseksi jääneet kipsit, nukkemuotit, valutyövälineet, hopeakorutyökalut ja kirjansidontatarvikkeet, joita joskus 10 tai 15 vuotta sitten on tarvinnut, ja joita ehkä joskus vielä voi tarvita, jos vaikka alkaisi taas uudestaan innostua paperimassanukeista tai korujen tekemisestä! Hulluuuuuuutta!

Ei kannata ehkä edes puhua kaikesta siitä, mitä tämän harrastamisen tuloksena on syntynyt. Eli niistä nukeista, piirustuksista, tyynyistä, tilkkupeitoista, nukkekodeista, vaatteista, savikipoista ja päiväkirjoista, jotka on pelkästä käsillätekemisen ilosta tullut vuosien varrella luoneeksi.

Mikä kirottu tuuri, että minä satun olemaan ihminen, jolle nautintoa tuo käsillä tekeminen, eikä punttien nostelu! Ei askartelevan keräilijän oikein kannattaisi haaveilla asuvansa minikokoisessa, kompaktissa tiny housessa, mutta siitä minä silti enenevässä määrin uneksin. Trendikkyyteen kivunnut tiny house movement ruokkii kiusallisesti haavettani pienestä asumisesta ja mahdollisimman pienen tavaramäärän omistamisesta ja aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita. Jos omistaisimme vain pienen järvenrantatontin, jonne vetäisimme pyörien päällä olevan pikkutalomme kesäksi ja sitten, kun syksy alkaa tuntua, vetäisimmekin sen vaikka kohti aurinkoa tai sinne, missä talvet vielä ovat talvia.


Jo melkein 40 vuotta sitten pienenä tyttönä minä rakastin suunnattomasti Pelle Hermannin vankkurikotia ja sen hassun ruotsalaisen naisen junanvaunukotia. Ei se pieni tyttö ole miksikään muuttunut, sillä sama palo minulla yhä syttyy, kun noita asumuksia katselen.

Toisaalta rakastin silloin myös Peppi Pitkätossun Huvikumpua. Hassua, miten lapsuudessa sieluun syöpyneet unelmat ovatkin kestäneet kyydissä näin pitkään. Viimeisimmäksi mainittu haave taisi toteutua jo tämän Immolan muodossa, ja ehkä ne kaksi muutakin toteutuvat vielä joskus jossain muodossa. Koska tiedän kokemuksesta, että kaikki intohimoni ovat elämäni aikana aina vaihtuneet toisiksi, tiedän senkin, että tulee vielä aika, jolloin askartelun, käsitöiden ja lelujen tilalle tulee jotain ihan muuta. Bikini fitness -seniorit ehkä?