tiistai 25. huhtikuuta 2017

Salome ja Lonikki


Normaalisti meidän perheessä se on Sulo, joka huvikseen tutkii nettiauto.comia ja jonka takia kauppareissuilla tehdään ylimääräisiä lenkkejä autoliikkeiden pihoilla. Mutta tässä viimeisen vuoden olen minäkin ollut sen saman kirouksen vallassa.

Viime kesän pitkien kilometrien ja lukuisten sateisten metsissä vietettyjen öiden jälkeen ajatus isommasta autosta kasvoi koko ajan suuremmaksi. Jos minulla olisi auto, jossa olisi tilaa pedille, voisin pysähtyä mihin tahansa ja nukkua, kun uni alkaa painaa silmää. Ja jos varsin aikoisin yöpyä ihan retkeilymeiningillä matkan varrella, voisin valita yöpymispaikoiksi kivat uimarannat vessoineen, nuotiopaikkoineen ja kylpyammeineen eli järvineen. Kiusallista kyllä, tässä jokamiehen oikeuksien taivaassa juuri uimarannoille on aina pystytetty telttakieltomerkki.

Olen pölhöyksissäni ruokkinut tuota haavetta seuraamalla Instagramissa useita #vanlife-tilejä ja ihaillut suloisia puupaneloituja pakettiautoja, tilkkupeittoja, käteviä säilytysratkaisuja ja ruoanlaittovarusteita, tunnelmallisia valaistuksia ja romanttisia kuvia illoista rannoilla. Tuntuu, että kaikki asuvat nyt pakettiautossa tai vanhassa koulubussissa! Meillä Suomessa pakettiauton muuttaminen asuntoautoksi on ihan typerän hankalaa, koska siihen liittyy kohtuuttomia vaatimuksia seisomakorkeudesta, lattiapinta-alasta ja keittiöratkaisuista.


Minun oma versioni on muodostunut näiden kaikkien vaikutteiden myötä ihan tiettyyn muotoon. Ensinnäkin auton pitäisi olla pakettiautoksi rekisteröity Ford Tourneo Connect, jossa olisi takapenkit tallella. Se olisi minulle juuri sopiva auto, sillä se on korkea, lyhyt ja siinä on todella hyvä näkyvyys joka suuntaan. Se on muotoilultaan aika vanhanaikainen, kulmikas koppi - rehellisesti sanottuna hiukan ruma auto. Sen huono puoli on ankea värivalikoima, joka vaihtelee räiskyvän harmaasta hulvattomaan tummansiniseen. Mutta sen tilat olisivat juuri sopivat toriteltalle, myyntikamoille ja yhden hengen sängylle, ja silti siellä voisi olla vielä yksi takapenkeistä paikoillaan. Jos nikkaroisin pedin sellaiseksi, että se ei ole kiiinteä, auto pysyisi pakettiautona, eikä sitä pitäisi yrittääkään rekisteröidä retkeilyautoksi. Saahan nyt pakettiautolla sänkyjä kuljettaa, hyvänen aika! Ja hinnaltaan auton pitäisi olla osapuilleen meidän nykyisen Salomen luokkaa, jotta en joutuisi maksamaan siitä kovin paljon väliä. Viidelläkin sadalla kun nukkuu aika monta yötä hotellissa.

Olen tuskaillut varmaan jokusen kymmenen auton kohdalla tämän talven aikana, käynyt koeajolla, potkinut renkaita ja yrittänyt tehdä järkeviä päätöksiä ja toisaalta seurata haavettani. Sitten lopulta päätin, että autoa ei nyt vaihdeta. Vasta sitten, kun Postin hommat loppuvat, saan ostaa auton, koska siinä vaiheessa torien kiertelystä tulee taas välttämätöntä toimintaa.


Jossain mielenhäiriössä minä kuitenkin sunnuntaina livahdin taas kerran Nettiautoon ja kohtasin haaveideni täyttymyksen! Siinä se nyt oli, ihan kaikki vaatimukseni täyttävä Ford Tourneo Connect ja vielä melko kohtuullisen matkan päässä ja hinnaltaankin oikeaa luokkaa. Siinä samassa unohdin hyvän päätökseni olla nyt hankkimatta autoa! Tuulispään lailla sinkosimme Salomen nettiautoon siinä toivossa, että joku ostaisi sen heti ja meillä olisi rahat koppifordiin. Automyyjä kyllä olisi ottanut Salomen vaihdossa, mutta tarjosi siitä niin naurettavan huonoa hyvitystä, että ihan pahaa teki.

Eilen lähdimme ajamaan Joensuuhun siltä seisomalta, kun minä vapauduin Postista. Nyt oli toimittava nopeasti, sillä moisia unelmia ei juuri koskaan tule vastaan. Käytettyjen autojen ostaminen on hirvittävän pelottavaa. Koskaan ei tiedä, miten käy, sehän on varsinaista uhkapeliä. Salomen suhteen meillä oli todella hyvä tuuri. Se on ollut varsin luotettava ystävä, jossa ei ole ollut koskaan mitään muuta vikaa kuin ne, mitä minä olen itse sille aiheuttanut. Ja se kaikkien tietämä lause "autokauppiaat ovat kaikki huijareita" on aika hyvin porautunut aivoihini, vaikka sellainen ajattelu onkin pelkkää inhottavaa ennakkoluuloa ja stereotypiaa.

Etukäteen sanoin Sulolle, että tälle autolle ei sitten nimeä anneta! Minä kun kiinnyn näihin meidän katreihin, gunneleihin, perunoihin ja salomeihin ja sitten niistä luopuminen on aina tosi kamalaa, kun niillä on persoonat. Mutta kun pääsimme koeajamaan sitä joensuulaista viininpunaista Fordia, ja minä tunsin olevani kuin rekkakuski! Olin ihan myyty. Ja yhtäkkiä autolla oli nimikin! Ajelimme sattumoisin nimittäin Lonikintietä pitkin. Ihmettelimme, mikä kumma on lonikki ja sitten hoksasimme, että no sehän on tämä auto! Lonikki! Kummallinen ja kulmikas!


Mutta sitten alkoi ilmaantua pieniä epäilyksiä herättäviä yksityiskohtia; haljennut tuulilasi, öljytippoja asfaltille... Ja käynti porukalla jollain nyrkkipajalla kuulemassa, että "parinkympin homma millä tahansa korjaamolla", joka kuitenkin omaan tuttuun korjaamoomme soittaessa olikin toistasataa euroa... Päätös oli vaikea. Luovutaanko luotettavasta Salomesta ja ostetaan sika säkissä? Kun myyjä sitten tuli reippaasti vastaan hinnassa, päätimme ottaa riskin. Salome jäi sinne ja me lähdimme liikkeelle Lonikilla, johon minä jo kovaa vauhtia suunnittelin verhoja.

Ennen kotimatkaa kävimme Joensuussa vielä syömässä ystävien kanssa, mutta ruoan jälkeen tapahtui juuri se, mitä autokauppiaista aina vitsaillaan. Takuu voimassa niin kauan kuin perävalot näkyvät? Auto nimittäin ei enää inahtanutkaan! Se jouduttiin työntämään käyntiin!

Erinäisten good cop (Sulo) - bad cop (minä) keskustelujen jälkeen lopputulos oli, että kuulusteltava (autokauppias) suostui purkamaan kaupan, minä sain rahani takaisin ja oma tuttu Salome kuljetti meidät yön pimeydessä takaisin kotiin.

Tiesikö se myyjä öljynvuodoista ja käynnistysongelmista vai sattuiko auto nyt vaan juuri silloin hajoilemaan? Oliko se kauppias pahainen huijari vaiko vain huono-onninen yrittäjäparka? Ja olenko minä vaan tosi tyhmä, kun menen ostelemaan autoja, joista en ymmärrä tuon taivaallista? Minulla on vielä tänäänkin ollut tosi kurja olo koko epsodin takia, mutta nukketerapia eli tämän postauksen kuvituksen kuvaaminen taisi jo auttaa mielialaani.

Olen jälleen lähtöpisteessä. Salome vaihdetaan isompaan vasta sitten, kun Postin homma loppuu. Kampin Käsityökortteli 6.5. pitää selvittää joko ajamalla kahvihuumeiden avulla eestaas yhden päivän aikana tai nukkumalla jossain metsässä teltassa. Seuraava myyntitapahtuma onkin onneksi sitten vasta Turun Käsityömarkkinat kesä-heinäkuun vaihteessa, jossa yöpyminen hoituu sukulaisten luona. Ei ole siis mitään järjellistä syytä nyt vilkaistaan Nettiautoon päin!

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Riemukkaasti köyhempänä


Ollaan palattu kotiin Jyväskylästä. Sulo oli ihana ja lähti minulle henkiseksi tueksi. Varsinaisesti Sulon läsnäolo ei ole välttämätön näillä reissuilla, mutta pitkän tauon jälkeen olin tosi epävarmana lähtemään messuamaan, joten stressiä vähensi ihan reippaasti se, että toinen oli huolehtimassa auton parkkeerauksista ja jakamassa ajourakkaa.

Käynti Jyväskylässä muistutti minua niin hyvässä kuin pahassakin siitä, mitä se käsityöyrittäminen onkaan. Mahtavaa oli taas olla yhdessä kivojen korttelilaisten kollegoiden kanssa ja tutustua uusiin yhdistyksen jäsenyrittäjiin. Kun asiakkaita ei ole, niin vertaistuki on olennaisen tärkeää. Meillä oli hulvattoman hauska perjantai, vaikka emme oikeastaan kauppaa tehneetkään. Huumori on hyvä (ja ilmeisen ainoa) keino selvitä näistä tappavista miinusreissuista.


Odotettavissa oli, että kun tapahtuma järjestetään ensimmäistä kertaa, se ei ole kultakaivos kenellekään. Silti se perjantain hiljaisuus oli iso pettymys. Lauantaina asiantila korjaantui. Enää ei ehditty kikattaa keskenämme niin paljon. Kauppaa tuli tehtyä, mutta ei tarpeeksi. Jäin miinuksille, mutta onneksi vain vähän. Nyt ei tarvita kuin yksi päivä töitä postissa ja olen nollannut reissun aiheuttamat tappiot!

Huonosta myynnistä ei voi syyttää kuin itseään. Katselin siinä parin päivän aikana, miten käsintehtyä kosmetiikkaa myyvä mieshenkilö teki ihan kohtuullisen myynnin, koska osasi myydä. Loppujen lopuksi minä olen aika arka ylistämään omaa tuotettani maasta taivaaseen ja pelkään aina säikäyttäväni asiakkaat pois. Sulollakin on paljon rohkeampi tapa myydä ja minusta tuntuu, että parempaa tiliä tekisin, jos pysyisin itse piilossa ja antaisin Sulon hoitaa kaupankäynnin!


Iso ero entiseen on tapahtunut minussa itsessäni. Tavallisesti tuollaisen kaamean miinustuloksellisen päivän jälkeen olisin ihan rikki hiippaillessani yöpaikkaan. Päivän sitä jaksaa nauraa yrittäjäystävien kanssa, mutta hymy vaihtuu helpoksi suruksi, kun jää itsekseen ja laskee päivän kassan. Nyt ei vaihtunut. Totesin vain, että paska reissu, takkiin tulee ja reippaasti, mutta onneksi on Posti. Se, että minun koko toimeentuloni ei enää olekaan rättibisneksen varassa, muuttaa ihan kaiken! En vajonnutkaan kelpaamattomuuden syövereihin, eikä yksikään kyynel pyrkinyt esiin.

Kokemus vahvisti toisaalta sitä tunnetta, että haluan lopettaa käsityöyrittämisen ja toisaalta kasvatti päätökseen liittyvää luopumisen surua. Yhteisöllisyys, joka Käsityökorttelin sisällä vallitsee ja ylipäänsä myyntitapahtumien hyvät puolet ovat asioita, joista tuntuisi pahalta luopua. Kaiken lisäksi nyt seitsemän vuoden jälkeen olen lopultakin saanut myyntipöytäni esillepanon sellaiseksi, että se miellyttää silmääni! Ja minä niin haluaisin ostaa pienen pakettiauton, jonka tuunaisin liikkuvaksi torimuijan kodiksi. Ristiriitaisia tunteita. Tekisin niin mielelläni rättihommia ja kiertäisin tapahtumissa, jos siitä ihan oikeasti saisi palkkaa. Vaikka Postin palkka on pieni, saan siellä saman rahan aivan olennaisesti vähemmillä työtunneilla ja paineella kuin yrittäjänä niinä hyvinäkään kuukausina.



Vielä ei onneksi ole luopumisen aika. Seuraava myyntitapahtuma on kahden viikon kuluttua Helsingissä. Siellä ollaan taas kerran Kampissa Narinkkatorilla. Onneksi tämä eka myyntireissu oli sisätiloissa ja sellaisena niinkuin pehmeä lasku raadolliseen todellisuuteen eli säiden armoilla olemiseen.